Yliopistolakia uudistettiin viisi vuotta sitten ja ammattikorkeakoululakia vastikään, mutta korkeakoulukenttä on edelleen myllerryksessä. Vaikka korkeakoulujen duaalimallia ei purettaisi, pitäisi lainsäädännöllä mahdollistaa ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen yhdistyminen ja luoda näin edellytyksiä suomalaisen korkeakoulutuksen kehittämiselle. Vähintään sillä tulisi pyrkiä korkeasti koulutettujen työttömyyden vähentämiseen.

Jokaisella oppilaitoksella on oma profiilinsa ja vahvuutensa. Yhteistyössä onkin lähdettävä siitä, miten yliopistot ja ammattikorkeakoulut voisivat hyödyntää toistensa vahvuuksia. Tampere3-hanke on tällä saralla uudistuksen edelläkävijä. Jos hanke onnistuu huomioimaan yhteiskunnan ja alueen muuttuvat tarpeet, Tampereen malli on syytä omaksua koko valtakunnan korkeakoulukenttään.

On välttämätöntä, että uudistus toteutetaan työelämälähtöisesti. Kandidaatintutkinto ei ole saanut sellaista roolia työmarkkinoilla kuin on toivottu. Jako käytännön työtehtäviin tähtäävään alempaan tutkintoon ja akateemiselle polulle suuntaavaan ylempään tutkintoon on perusteltu esimerkiksi tekniikan, sosiaalitieteiden, hoitotieteen ja kauppatieteiden aloilla. Insinöörikoulutuksessa tämänkaltainen polku on käytännössä jo olemassa. Suurin haaste onkin, miten toteuttaa yhteistyö kunkin alan erityistarpeet ja -olosuhteet huomioiden.

Korkea koulutustaso pitää edelleen nähdä Suomen vahvuutena. Vaikka meidän on panostettava korkeatasoiseen tutkimukseen, opintojen on ensisijaisesti annettava pohja työ- ja yrityselämässä toimimiselle. Tutkimus- ja innovaatiotoiminta on nostanut meidät perinteisesti maailmankartalle, mutta meillä ei ole jatkossakaan resursseja palkata maailmalta suurta määrää huippututkijoita ja nousta näin kansainvälisten huippuyliopistojen rinnalle. Mielestäni riittää, että onnistumme tuottamaan niihin tutkijoita ja edustamme itse huippua kapeilla sektoreilla.