Sanoi komppanianpäällikkö, kapteeni Kariluoto Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa kannustaessaan miehiään liikkeelle kohtalokkaalla hetkellä.

Kokoomuksesta tuli vuoden 2011 eduskuntavaaleissa maan suurin puolue, ja puheenjohtaja Jyrki Katainen sai tehtäväkseen aloittaa hallitustunnustelut. Ensimmäinen analyysini nähtyäni vaalien tuloksen oli se, ettei kokoomuksen pitäisi lähteä hallitukseen lainkaan. Puolue joutuisi kantamaan vastuun, jonka kansa oli näkemykseni mukaan sälyttänyt sosiaalidemokraattien ja perussuomalaisten harteille. Hallitusneuvotteluista tuli lopulta pitkät sekä monivaiheiset ja hallituksen taipaleesta kivikkoinen.

Hallitusta kokoon parsiessaan Kataisella oli varmasti henkilökohtaisiakin intressejä, mutta pääministerin tehtävän vastaanottaminen oli ennen kaikkea suoraselkäinen ja vastuullinen teko. Oivalsin sen vähitellen. Missä Suomi olisi nyt, jos päähallituspuolueina olisivat olleet mainitut SDP ja PS?

Historia kirjoitetaan, tulevaisuus tehdään. Kuluvan vaalikauden hallitusten suurimpina ongelmina ovat olleet ideologinen hajanaisuus sekä toisistaan liikaa poikkeava logiikka. Tietojen ja havaintojen on täytynyt olla samanlaiset. Olen elämäni aikana hämmästellyt, kuinka samankaltaisia havaintoja elämästä ja yhteiskunnasta taiteilija Juice Leskinen ja minä omilla tahoillamme teimme. Samoista havainnoista vedimme yhtä hämmästyttävän erilaisia johtopäätöksiä sekä elämänvalintoja. Sama ei voi tapahtua hallituksessa, jonka tehtävänä on johtaa Suomea yhteen suuntaan kerrallaan.

Ideologisesti hajanaisen hallituksen riski leijuu taas yllämme. Äänestäjiä kohdatessani olen huomannut, että moni kokoomusta aiemmin äänestänyt epäröi kannassaan. Pääministeripuoluetta pukeutumisesta lähtien voimakkaasti arvostelleen keskustelun jälkeen pidän epäröintiä inhimillisenä. En kuitenkaan halua uskoa, että liian monen epäröinti ja revanssihenki johtaisivat minun näkökulmastani epäloogiseen johtopäätökseen. Mielestäni rohkeasti uudistuva, uudistava ja tavoitteensa avoimesti kertova kokoomus ansaitsee ensimmäisen tai vähintään toisen sijan tulevissa vaaleissa ja Suomi yhtenäisen hallituksen.

Mieluiten näkisin Alexander Stubbin pääministerinä johtamassa Suomen EU-politiikkaa laajaa eurooppalaista verkostoaan hyödyntäen. Talouteen profiloitunut mutta ulkopolitiikassa kokemattoman Juha Sipilän voisi olla valtiovarainministeri, joka vääntäisi taloutemme jengoilleen pieni, optimistisen itsevarma hymykare suupielessään. Lisäksi haaveilen, että ulkoministeriksi nimitettäisiin joku muu kuin Paavo Väyrynen.

Suomi ei ansaitse Kariluodon kohtaloa.