Bussilla on siitä metka matkustaa, että voi samaan aikaan olla tekevinään töitä. Tämänkin jutun kirjoittamishetkellä olin matkalla Oriveden kautta Pohjois-Pirkanmaan kampanjakiertueelle puolustusministeri Jyri Häkämiehen vanavedessä. Kun viimeksi tapasimme työn merkeissä joulun alla 2007 Kosovossa, keskustelu velloi vielä Venäjä, Venäjä, Venäjässä.

Pysähdysten välillä, vitsinkerronnan ohessa yritin orientoitua loppuviikon yhteiskuntaopin kaksoistunnin pitoon 9A-luokalle. Aiheena on sotilaallinen maanpuolustus, josta voisi puhua päiviä. Aihe on poliittisestikin ajankohtainen ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin tällä hetkellä on paineita puolustusmäärärahojen nostoon ja toiseksi esillä on ollut ajatus varusmiespalveluksen lyhentämisestä nykyisestä kuudesta kuukaudesta neljään.

Pelkästään karttaan katsomalla ja historiaan vilkaisemalla on selvää, että Suomella on oltava uskottava puolustus. Nykyaikainen kalusto on uskottavuuden tärkeimpiä mittareita. Toinen on motivoitunut ja hyvin koulutettu henkilöstö. Asejärjestelmien hinnat nousevat nopeammin kuin kansantulo. Ellei puolustusmäärärahoja koroteta, edessä on uskottavuuden rapautuminen. Toisena vaihtoehtona on liittyminen sotilasliitto Natoon. Samalla olisimme mukana sen kovassa ytimessä, päätöksenteossa. Naton jäsenenä Suomi voisi edelleen päättää, mihin operaatioihin se osallistuu ja mihin ei. Jo nyt olemme olleet mukana Naton johtamissa operaatioissa mm. Afganistanissa ja Kosovossa.

Vaikka kokoomus kannattaa sotilasliittoon liittymistä, Suomi ei tule liittymään Natoon alkavalla eduskuntavaalikaudella. Liittyminen on niin merkittävä muutos, että sen takana on oltava yhteinen näkemys ainakin kolmen suurimman puolueen osalta. Sellaista konsensusta ei tällä hetkellä ole. Epäilen, että riittävää yksituumaisuutta ei löydy puolustusmäärärahojen korottamiseenkaan, joten kuljemme – ainakin jonkin aikaa – rapautumisen tietä. Onko se suoraselkäistä maanpuolustusta?

Riippumatta siitä, onko Suomi sotilaallisesti liittoutumaton vai ei, sotilaallisen maanpuolustuksen on perustuttava yleiseen asevelvollisuuteen. Se on kustannustehokas ratkaisu ja ylläpitää korkeaa maanpuolustustahtoa sekä mahdollistaa laajan reservin. Varusmiespalveluksen tarkoituksena on kouluttaa suomalaisista pellavapäistä sotilaita. Toisin sanoen sen joukon, joka kustakin saapumiserästä tuotetan, on kyettävä itsenäiseen toimintaan sodan ajan olosuhteissa. Tällaisen joukon kouluttamiseen ei neljän kuukauden palvelusaika riitä, vaan kuusi kuukautta on ehdoton minimi. Kokemuksesta tiedän, että tullessaan palvelukseen taistelijat eivät tiedä, mitä eroa on asennolla ja levolla. Siitä on pitkä matka tavoitteeseen.

Toimiessani rauhanturvaajana KFOR-operaatiossa pääsin läheltä vertailemaan ammatti- ja asevelvollisuusarmeijoiden eroja käytännön työssä. Vaaka painui kevyesti asevelvollisuusarmeijan puolelle. Rumasti sanottuna ammattiarmeijan rivimiehellä ei olisi paikkaa, jos armeijaa ja vankilaa ei olisi olemassa. Laaja reservi ja riittävän pitkä, laadukas koulutus parantavat Puolustusvoimien valinnanmahdollisuuksia ja takaavat korkeatasoiset joukot.

Muuten, puolustusministeri Häkämies lähetti 9-luokkalaisille sellaisia terveisiä, että sotilaallinen maanpuolustus ei ole pelkästään äijien touhua. Erityisesti kansainvälisen sotilaallisen kriisinhallinnan näkökulmasta naisten osaamiselle on kova kysyntä.


Aleksi JÄNTTI

Olen pitkälle kaljuuntunut yhteiskunnan moniottelija - ja ehdolla kevään kuntavaaleissa Tampereella. Minusta tuli koululainen vuonna 1981, ansiotyöläinen 1989, aviomies 1995, isä 1997, upseeri 1999 ja osa-aikapoliitikko 2005. Täyspäiväisenä poliitikkona, apulaispormestarina Tampereella, olen ollut vuodesta 2017. Työkokemus sekä julkisella sektorilla että elinkeinoelämässä auttaa suhteuttamaan asioita. Valmistuttuani maanpuolustuskorkeakoulusta upseeriksi työskentelin ensin virkamiehenä puolustusvoimissa. Sen jälkeen toimin yrittäjänä ja työllistäjänä. Myöhemmin yhteyspäällikkönä Suomalaisessa Barona-konsernissa ja pendelöin työpaikalle Tampereelta Helsinkiin. Kansainvälistä työkokemusta minulla on kriisinhallintatehtävistä Kosovosta. Kolmannen sektorin osaamiseni on syntynyt ensin jääkiekon parissa juniorimaalivahtien valmentajana KooVeessa ja Ilveksessä sekä myöhemmin Tampereen Voimistelijoiden puheenjohtajana. Unohtaa ei sovi myöskään vuonna 2007 alkanutta aktiivisuutta kokoomusyhdistysten hallituksissa. Tällä hetkellä toimin Pirkanmaan Kokoomuksen puheenjohtajana. Olen myös Kokoomuksen puoluehallituksen jäsen. Minulla on kolme lasta. Vanhin poikani syntyi vuonna 1997, tytär 1998 ja kuopus 2010. Silmää räpäyttämättä uskallan väittää tietäväni, millaista elämää neljäs sektori elää. Yksin saan aikaan kovin vähän, mutta porukalla häkellyttävän paljon.

0 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *