Eurooppa on eksyksissä. EU on jäsenmaineen ratkaisevalla hetkellä juuri niin heikko kuin oletin. Olemme jäämässä suurvaltojen jalkoihin ja ajautumassa uuden maailmanjärjestyksen kuriositeetiksi. Yhdysvallat neuvottelee Ukrainan ja EU:n pään yli tulitauosta ja rauhasta Venäjän kanssa. Me seuraamme sivusta. Tässä ajassa julistukset ovat paperia. Jos ne siis on vaivauduttu tulostamaan X:stä.

EU:sta on tulossa se, jolle muut naureskelevat hyvän- tai pahantahtoisesti riippuen siitä, kuka ilkkuja kulloinkin sattuu olemaan.

Kritisoin noin vuosi sitten (Verkkouutiset 24.2.2024) länsimaiden päämäärättömyyttä muun muassa näin: ”Puhuminen tuesta Ukrainan voittoon asti asettaisi länsimaille selvän tavoitteen ja olisi yksiselitteinen viesti myös Venäjälle, periksi ei anneta. Demokraattisissa maissa kaikille olisi selvää, että mitä nopeammin voitto saavutetaan sitä parempi. Se päättäisi epäröinnin ratkaisuvoiman tarjoavan sotilaallisen avun toimittamisessa. Toinen maailmansota ratkesi ennen kaikkea sotatalouteen, mutta myös siihen, että liittoutuneilla oli selkeä strategia. Akselivalloilla ei. Länsimaiden talous on murskaavan ylivoimainen Venäjän talouteen verrattuna, mutta länsimailta puuttuu visio ja voiton edellyttämä strategia Ukrainassa.”

Taloudellisesti ja sotilaallisesti täysin alivoimainen Venäjä on voittamassa sodan Euroopassa. Ei siksi, että Venäjällä olisi ollut voittava strategia, vaan siksi, että länsimailla ei ole ollut strategiaa ollenkaan. Eikä päämäärätietoisuutta. Tyydyttiin odottelemaan. Aika ajoi liberaalien demokratioiden ohi.

EU:n heikentymistä tulee kiihdyttämään se, että lyhyellä tähtäimellä on Suomen kaltaisten maiden edun mukaista tulee olemaan kahdenvälisten suhteiden vaaliminen Yhdysvaltojen kanssa EU:n yhteisrintamassa toimimisen kustannuksella. Siksi siirtynemme avoimesti kaksien rattaiden politiikkaan USA-suhteissa. Niin tehnee moni muukin EU-maa.

Hyvällä tuurilla muutos Yhdysvalloissa jää vain neljän vuoden mittaiseksi, mutta ainoastaan hölmö rakentaa tulevaisuutensa onnen varaan. Trump on onnistumassa siinä, missä Putin melkein epäonnistui: sopimuspohjaisen, monenkeskisen maailmanjärjestyksen murskaamisessa, moninapaisen suurvaltapolitiikan palauttamisessa maailmannäyttämölle diileineen ja EU:n syrjäyttämisessä globaalina toimijana.

EU:lla ja Naton eurooppalaisilla jäsenmailla on ollut vähintään kolme vuotta aikaa ajaa oma puolustusteollisuutensa ylös ja antaa Ukrainalle ajoissa riittävästi tukea. Sen sijaan eskalaation pelossa apua on annettu liian vähän ja aina liian myöhään. Pelkuruudesta seuraava arvovaltatappio ei kuitenkaan ole Euroopan suurin ongelma. Paljon vakavampi ongelma on Venäjän voitto. 

Ellei Venäjä jatka hyökkäystä Ukrainaan tai aloita hyökkäystä johonkin muuhun Euroopan maahan lyhyen ajan sisällä tulitauon solmimisesta, se tekee sen keskipitkällä aikajänteellä. Pieni Venäjä onnistui saamaan niskalenkin EU-goljatista ja nousemaan suurvallaksi USA:n ja Kiinan rinnalle – pudottaen EU:n alempaan kastiin.

Vaikka lahjoitamme voiton Venäjälle, emme saa unohtaa Ukrainaa. Kaikki se, mitä on pelastettavissa, on pelastettava. Eurooppalaisten joukkojen sijoittaminen Ukrainaan ei takaa rauhaa meidän ajaksemme, mutta se on tehokkain keino viivyttää sodan jatkumista ja uuden alkamista. Vain Ukrainaan sijoitetuilla länsisotilailla voidaan pelata aikaa, jonka turvin Euroopalla on mahdollisuus varustautua Venäjän seuraavaan hyökkäykseen. Tuo aika on viimein kyettävä käyttämään tehokkaasti.

Venäjä on voinut vetää lähes kaikki joukkonsa muun muassa Suomen rajoilta Ukrainaan, koska Vladimir Kalsarimyrkyttäjän retoriikasta poiketen länsimaat ja Nato eivät ole muodostaneet sille minkäänlaista sotilaallista uhkaa. Ukrainaan sijoitettavien eurooppalaisten joukkojen on kuitenkin lähitulevaisuudessa kyettävä muodostamaan sellainen uhka, että Venäjälle olisi valtava riski aloittaa hyökkäys mihinkään muualle Euroopassa.

Olemme palanneet tilanteeseen, jossa kauhun tasapaino on ainoa mahdollisuus saavuttaa tasapaino Euroopassa.

Julkaistu Facebookissa 16.2. ja Verkkouutisissa 17.2.2025


Aleksi JÄNTTI

Olen pitkälle kaljuuntunut yhteiskunnan moniottelija - ja ehdolla kevään kuntavaaleissa Tampereella. Minusta tuli koululainen vuonna 1981, ansiotyöläinen 1989, aviomies 1995, isä 1997, upseeri 1999 ja osa-aikapoliitikko 2005. Täyspäiväisenä poliitikkona, apulaispormestarina Tampereella, olen ollut vuodesta 2017. Työkokemus sekä julkisella sektorilla että elinkeinoelämässä auttaa suhteuttamaan asioita. Valmistuttuani maanpuolustuskorkeakoulusta upseeriksi työskentelin ensin virkamiehenä puolustusvoimissa. Sen jälkeen toimin yrittäjänä ja työllistäjänä. Myöhemmin yhteyspäällikkönä Suomalaisessa Barona-konsernissa ja pendelöin työpaikalle Tampereelta Helsinkiin. Kansainvälistä työkokemusta minulla on kriisinhallintatehtävistä Kosovosta. Kolmannen sektorin osaamiseni on syntynyt ensin jääkiekon parissa juniorimaalivahtien valmentajana KooVeessa ja Ilveksessä sekä myöhemmin Tampereen Voimistelijoiden puheenjohtajana. Unohtaa ei sovi myöskään vuonna 2007 alkanutta aktiivisuutta kokoomusyhdistysten hallituksissa. Tällä hetkellä toimin Pirkanmaan Kokoomuksen puheenjohtajana. Olen myös Kokoomuksen puoluehallituksen jäsen. Minulla on kolme lasta. Vanhin poikani syntyi vuonna 1997, tytär 1998 ja kuopus 2010. Silmää räpäyttämättä uskallan väittää tietäväni, millaista elämää neljäs sektori elää. Yksin saan aikaan kovin vähän, mutta porukalla häkellyttävän paljon.