Kävelin viime lauantaina muina miehinä Koivistonkylän Prismaan. Sisäänkäynnin vieressä on pieni karuselli, jonka hevosilla ratsasti kaksi arviolta 3- ja 4-vuotiasta talvihaalareihin puettua tenavaa.
– Hei, kaljupää!
Huutaja oli mitä ilmeisimmin poika. Pysähdyin hymyillen ja päätin antaa samalla mitalla takaisin: ”Moi! Mitä likat?”
– Mikt tulla on tollanen kalju?
– Kun ikää tulee, voi käydä niin, ettei tukka enää kasva päälaelle. Ja loput olen leikannut pois.
– On sulle jäänyt kuitenkin parta, isosisko lohdutti iloisesi.
– Niin, kyllä jotain pitää olla.
Isä vaihtoi jalkaa toiselle ja sai vaivautuneena hymyiltyä hyvät viikonloput. Minut kohtaus sai hyvälle tuulelle. Kysyjä oli vilpitön. Vaikka ulkonäkö, persoona tai toiminta aiheuttaisi muissa uteliaisuutta, hämmennystä tai jopa vitsailua, kyse ei välttämättä ole pahansuopaisuudesta.
Käytätkö sosiaalista mediaa? Oletko loukkaantunut jonkun päivityksestä? Onko joku loukkaantunut päivityksestäsi? Niinpä.
Esimerkiksi Twitteriä käyttävät Suomessa korostuneesti henkilöt, joilla on paljon vaikutusvaltaa omassa viiteryhmässään: toimittajat, yritysjohtajat, asiantuntijat, poliitikot ja virkamiehet. Suomalainen eliitti. Twitter on tehokas vaikuttajaviestinnän kanava, mutta myös paikka, jonka keskustelua hallitsevat silmiinpistävästi kaikkitietävät viisastelijat sekä öykkärit. Ne samat, jotka loukkaantuvat pienimmästäkin oman intressiryhmänsä valtavirta-ajattelun kanssa ristiriidassa olevasta risahduksesta.
(Sosiaalisessa) mediassa liian moni asia saa suhteettomat mittasuhteet. Twitter generoi päivittäin kohuja jonninjoutavistakin asioista. Aktiivisimmat tviittaajat näyttävät suorastaan kilpailevan siitä, kuka loukkaantuu eniten, ja siitä, kuka loukkaa nokkelimmin. Kukin heittäytyy uhriksi vuorollaan – usein jonkun toisen puolesta.
Pidän lähes poikkeuksetta hyvänä sellaista huumoria, jonka pohjavire on positiivinen. Suuri osa huumorista perustuu kuitenkin stereotypioihin, joiden vahvistaminen on ”nykykäsityksen” mukaan ehdottoman kiellettyä – ja sen myötä huumori. Loukkaantumisen kulttuuri on muuttanut huumorin ilkeilyksi ja ilkeilyn huumoriksi. Huumorintaju on hävitetty.
Tervehdin ilolla vilpittömyyttä ja hyväntahtoisuutta, vaikka se joskus ilmenisi harkitsemattomana käyttäytymisenä. Kiusaamista ei tule hyväksyä, mutta meidän aikuisten kannattaisi edes näytellä hieman paksunaikaisempia kuin olemme, sillä jokainen on vahva vain niin kauan, kuin kykenee nauramaan itselleen.
Aleksi Jäntti
Apulaispormestari, kaupunkiympäristön palvelualue
Tamperelainen 2.3.2019
