Yhteiskuntien polarisoitumisesta on puhuttu pitkään. Karuin esimerkki kansan kahtiajakautumisesta lienee Yhdysvallat, identiteettipolitiikan emämaa. Jakautuminen alkaa poikkeuksetta poliittisesta retoriikasta, jossa viholliskuvia sivellään mustavalkoisin värein.

Poliittisen viestinnän kärjistymisen selittää kolme tekijää: poliitikkojen tarve saada näkyvyyttä, perinteisen median ansaintalogiikan murros sekä sosiaalisen median algoritmit.

Vaaleissa äänestetään henkilöitä, joiden tiedetään olevan olemassa. Tyypillisimmin äänen saa se, joka koetaan tutuksi. Tutuksi voi tulla vain sellaisen kanssa, jonka tapaa usein tai joka näkyy toistuvasti uutisvirrassa ja somessa.

Perinteinen media tarvitsee mainostuloja pysyäkseen hengissä. Saadakseen mainostuloja se tarvitsee lukijoita, katselijoita ja kuuntelijoita. Vetääkseen yleisöä puoleensa media havittelee klikkauksia eli kiinnostavia otsikoita, lööppejä ja skuuppeja. Niitä tarjoavia poliitikkoja suositaan. Mitä räväkämpi ulostulo, sitä varmemmin naama on lehdessä. Nimi toivottavasti oikein kirjoitettuna.

Eduskunnan kyselytunnilla poliitikko voi olla räväkkä kerran viikossa tunnin kerrallaan, jos sattuu saamaan puheenvuoron. Somealustoilla voi olla kärkevä ympäri vuorokauden. Erityisesti eliitin alusta X on oiva paikka suoltaa ajatuksia ja ajattelemattomuuksia. Instagramkin käy, jos on riittävästi seuraajia. TikTokiin toimittajat eivät sentään kehdanne viitata.

Sosiaalisen median algoritmit suosivat päivityksiä, jotka jakavat vahvasti mielipiteitä. Kun yksi rakastaa, toinen vihaa. Perinteisen median tapaan somekin suosii siis tölvimistä.

Poliittinen keskustelu on polarisoitunutta ja usein hävettävän mautonta, koska siitä hyötyvät niin poliitikot, mediat kuin some-alustatkin. Aiemmin raflaavilta vaikuttaneet ilmaisut arkipäiväistyvät ja käyttöön on otettava entistä kovempaa kamaa. Katsokaapa vaikka sitä terapeuttia, joka palasi sairauslomalta muuttuneena miehenä. IG-tililtä voi käydä kurkkaamassa ”ennen ja jälkeen” -kuvat ynnä videot.

Siinä vaiheessa poliitikko on pelannut median läpi, kun päätyy tahtomattaan otsikoihin aina, kun pukeutuu tai riisuutuu.

Julkaistu kaupunkilehti Tamperelaisessa 5.2.2025

Kategoriat: Ei kategoriaa

Aleksi JÄNTTI

Olen pitkälle kaljuuntunut yhteiskunnan moniottelija - ja ehdolla kevään kuntavaaleissa Tampereella. Minusta tuli koululainen vuonna 1981, ansiotyöläinen 1989, aviomies 1995, isä 1997, upseeri 1999 ja osa-aikapoliitikko 2005. Täyspäiväisenä poliitikkona, apulaispormestarina Tampereella, olen ollut vuodesta 2017. Työkokemus sekä julkisella sektorilla että elinkeinoelämässä auttaa suhteuttamaan asioita. Valmistuttuani maanpuolustuskorkeakoulusta upseeriksi työskentelin ensin virkamiehenä puolustusvoimissa. Sen jälkeen toimin yrittäjänä ja työllistäjänä. Myöhemmin yhteyspäällikkönä Suomalaisessa Barona-konsernissa ja pendelöin työpaikalle Tampereelta Helsinkiin. Kansainvälistä työkokemusta minulla on kriisinhallintatehtävistä Kosovosta. Kolmannen sektorin osaamiseni on syntynyt ensin jääkiekon parissa juniorimaalivahtien valmentajana KooVeessa ja Ilveksessä sekä myöhemmin Tampereen Voimistelijoiden puheenjohtajana. Unohtaa ei sovi myöskään vuonna 2007 alkanutta aktiivisuutta kokoomusyhdistysten hallituksissa. Tällä hetkellä toimin Pirkanmaan Kokoomuksen puheenjohtajana. Olen myös Kokoomuksen puoluehallituksen jäsen. Minulla on kolme lasta. Vanhin poikani syntyi vuonna 1997, tytär 1998 ja kuopus 2010. Silmää räpäyttämättä uskallan väittää tietäväni, millaista elämää neljäs sektori elää. Yksin saan aikaan kovin vähän, mutta porukalla häkellyttävän paljon.