Tasavallan presidentti Sauli Niinistön kiemurtelu ja perustelut Nato-kysymyksessä ovat todella huojuvia, epäselviä ja jopa epäloogisia. Kiusallisia katsella. Lisäksi hänen kantansa on muuttunut vastakkaiseen suuntaan Suomen kansan kannan kanssa.

Tämä kokonaisuus huomioon ottaen olen varma, että syy on yksi tai useampi seuraavista:

1) Niinistö on joskus mennyt rehvastelemaan Putinille, että ”ei minun aikanani”.

2) Putin on pelotellut Niinistöä.

3) Niinistö on joskus kiukunpuuskassaan äyskäissyt jollekin/joillekin poliitikolle useamman kuullen, että hänen aikanaan ei mennä Natoon. Tällaisen kiukun mahdollisena kohteena ensimmäisenä tulee mieleen Alex Stubb.

Niinistön kasvojen menettämisen pelko estää häntä muuttamasta Nato-kantaansa sellaiseksi, jollainen se oli hänen ensimmäisen presidentinvaalikampanjansa aikoihin, kun Halonen sai niukin naukin pidettyä hänet takanaan.

Putinin kasvojen menettämisen pelko johtaa Ukrainassa yhä useamman ihmisen kuolemaan tai elinikäiseen vammautumiseen.

Tarja Halosen luoman paineen alla vuoden 2006 presidentinvaaleissa Niinistö alkoi epäröidä puhuessaan Natosta ja keksi termin ”eurooppalainen Nato”. Se oli varmasti kannatuspoliittisesti onnistunut seiftausoperaatio, mutta jokainen asiaan edes pintapuolisesti perehtynyt tietää, ettei ole mitään eurooppalaisempaa puolustusratkaisua kuin Nato. Ilman selittävää etuadjektiivia.

Minulle käsittämätöntä on myös se, että samaan aikaan, kun Niinistö on vastustanut Nato-jäsenyyttä mitä epäselvimmillä perusteiluillaan, hän on toiminut aktiivisesti, jotta EU:sta tehtäisiin sotilasliitto. Se tapahtuisi varmistamalla jäsenmaiden sitoutuminen Lissabonin sopimuksen turvatakuulausekkeeseen (artikla 42.7).

Mikä h:n ero on sillä, kuuluuko Suomi läntiseen sotilasliittoon jonka nimi on EU vai läntiseen sotilasliittoon, jonka nimi on Nato? 🤷🏼

Eilen Ylen A-studiossa toimittaja Sannikka kysyi Niinistöltä:

– Mitä jos Putin etenee Nato-maahan, miten arvelette Naton (lännen) siinä tilanteessa reagoivan?

– Minä en oikein usko, että hän tekee sitä virhettä, Niinistö vastasi.

Niinistö on sanonut myös sekä omalla että pääministeri Sanna Marinin suulla, että Suomi tekee omat puolustusratkaisunsa itsenäisesti ja antanut näin ymmärtää, että Venäjän lausunnoilla ei ole vaikutusta. Eikä niillä minun mielestäni viimeistään Ukrainaan liittyvien valheiden ja toimien jälkeen pidä ollakaan.

Niinistön vaalima illuusio riippumattomuudesta murenee, kun Sannikka kysyy suoraan, pitäisikö Suomen liittyä Natoon.

– Sitten joudutaan tietysti pohtimaan niitä vastavaikutuksia, Niinistö perustelee, muttei suostu erittelemään niitä tarkemmin. Miksi ei?

Kaikki tämä tuntuu niin johdonmukaiselta, että alan itsekin kallistua sille kannalle, että Nato-keskustelu on lopetettava ennen kuin se on alkanut. Sen sijaan meidän tulisi alkaa käyttää sotilasliitosta sen ranskankielistä lyhennettä ja haettava välittömästi Otan-jäsenyyttä. Sitä vastaan Niinistölläkään tuskin olisi mitään. 😅

P.S. Paitsi noista yllä olevista kolmesta selitysvaihtoehdosta, olen varma myös siitä, että suomalaiset luulevat ihmisen puheita viisaiksi, jos eivät ymmärrä niistä mitään. Toisaalta Juice Leskinen on sanonut, että laulun sanojen pitää olla kuin vessapaperi, joka sopii kaikkiin pyllyihin (siistin hieman termejä). Eli ilmaisun on oltava sellaista, että jokainen voi tehdä siitä oman tulkintansa. Ehkä tässä on kyse samasta.

P.P.S. A-takin lopussa tasavallan presidentti romahti hämmästyttävään populismiin jalkaväkimiinoja koskevassa kysymyksessä. Samaan aikaan, kun Suomen virallinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja alleviivaa sitä, että kansainvälisistä sopimuksista tulee pitää tiukasti kiinni, Niinistö antaa ymmärtää, että Suomen tulisi kävellä Ottawan sopimuksen yli. (Okei, ei sano niin, mutta eihän hän muutenkaan mitään sano. Antaa vain ymmärtää – ja tilaa tulkinnoille.)Olen todella pettynyt. Vaikka Ottawan sopimuksen allekirjoittaminen jalkaväkimiinojen osalta oli mielestäni Suomelta erittäin typerää, se on kuitenkin tehty.

FB 1.3.2022

Kategoriat: Ei kategoriaa

Aleksi JÄNTTI

Olen pitkälle kaljuuntunut yhteiskunnan moniottelija - ja ehdolla kevään kuntavaaleissa Tampereella. Minusta tuli koululainen vuonna 1981, ansiotyöläinen 1989, aviomies 1995, isä 1997, upseeri 1999 ja osa-aikapoliitikko 2005. Täyspäiväisenä poliitikkona, apulaispormestarina Tampereella, olen ollut vuodesta 2017. Työkokemus sekä julkisella sektorilla että elinkeinoelämässä auttaa suhteuttamaan asioita. Valmistuttuani maanpuolustuskorkeakoulusta upseeriksi työskentelin ensin virkamiehenä puolustusvoimissa. Sen jälkeen toimin yrittäjänä ja työllistäjänä. Myöhemmin yhteyspäällikkönä Suomalaisessa Barona-konsernissa ja pendelöin työpaikalle Tampereelta Helsinkiin. Kansainvälistä työkokemusta minulla on kriisinhallintatehtävistä Kosovosta. Kolmannen sektorin osaamiseni on syntynyt ensin jääkiekon parissa juniorimaalivahtien valmentajana KooVeessa ja Ilveksessä sekä myöhemmin Tampereen Voimistelijoiden puheenjohtajana. Unohtaa ei sovi myöskään vuonna 2007 alkanutta aktiivisuutta kokoomusyhdistysten hallituksissa. Tällä hetkellä toimin Pirkanmaan Kokoomuksen puheenjohtajana. Olen myös Kokoomuksen puoluehallituksen jäsen. Minulla on kolme lasta. Vanhin poikani syntyi vuonna 1997, tytär 1998 ja kuopus 2010. Silmää räpäyttämättä uskallan väittää tietäväni, millaista elämää neljäs sektori elää. Yksin saan aikaan kovin vähän, mutta porukalla häkellyttävän paljon.