Olen useaan kertaan törmännyt termiin pakkoyrittäjyys, kun on yritetty keskustelun tasolla ratkoa Suomen talouden ahdinkoa. Pakkoyrittäjyydestä puhuminen on typerää, sillä sellaista ei Suomessa ole. Opiskelujen päättymisestä saakka olen ollut tilanteessa, jossa itseni ja perheen elättämiseksi minun on täytynyt tehdä työtä. Olen kuitenkin ollut siitä onnellinen, että lähes koko tuon ajan minulla ylipäätään on töitä ollut ja olen saanut tehdä pääsääntöisesti sellaisia töitä, joista olen pitänyt.
Työpaikkojen ja työn lisääntyminen on yksi keskeisimmistä tekijöistä Suomen kiperän taloustilanteen parantamiseksi. Talousongelma ei ratkea julkisen sektorin työpaikkoja lisäämällä – päinvastoin. Uusien työpaikkojen on synnyttävä yrityksiin, minkä vuoksi yrittämisen edellytyksiä on parannettava.
Vuosia sitten päädyin valintojeni viemänä tilanteeseen, jossa itseni työllistäminen onnistui helpoimmin yrittäjäksi ryhtymällä. Itseni työllistäminen oli merkittävä, muttei läheskään ainoa syy yrityksen perustamiseen. Yrityksen perustamisen jälkeen moni asia on mennyt toisin kuin haaveiltiin, ja on päiviä, jotka olisin valmis vaihtamaan pois. Olen kuitenkin kokenut hienoja onnistumisia, ollut tuomassa leipää moneen muuhunkin kuin oman perheeni pöytään, saanut valtavan empiirisen aineiston suomalaisen mikroyrittäjän arjesta sekä kokemuksia, joista on hyötyä missä tahansa työssä.
Yrittäjäksi ja työntekijäksi ryhtyminen on aina valinta. Työttömäksi ryhtyminen ei läheskään aina ole valinta, mutta työttömänä oleminen usein on. Olen elämäni aikana tehnyt töitä, joissa en ole voinut hyödyntää parasta osaamistani tai jotka eivät muuten ole erityisesti innoittaneet. Olen pitänyt niitäkin töitä tärkeinä ja ollut ylpeä siitä, että olen hankkinut elantoni itse.
Pakkoyrittäjyydestä puhuminen on yhtä suuri valhe kuin puhuminen pakkotyöstä silloin, kun ei voi elää omaisuuden tuotoilla tai pääomilla, vaan elanto hankitaan töitä tekemällä.
