Olen useaan kertaan törmännyt termiin pakkoyrittäjyys, kun on yritetty keskustelun tasolla ratkoa Suomen talouden ahdinkoa. Pakkoyrittäjyydestä puhuminen on typerää, sillä sellaista ei Suomessa ole. Opiskelujen päättymisestä saakka olen ollut tilanteessa, jossa itseni ja perheen elättämiseksi minun on täytynyt tehdä työtä. Olen kuitenkin ollut siitä onnellinen, että lähes koko tuon ajan minulla ylipäätään on töitä ollut ja olen saanut tehdä pääsääntöisesti sellaisia töitä, joista olen pitänyt.

Työpaikkojen ja työn lisääntyminen on yksi keskeisimmistä tekijöistä Suomen kiperän taloustilanteen parantamiseksi. Talousongelma ei ratkea julkisen sektorin työpaikkoja lisäämällä – päinvastoin. Uusien työpaikkojen on synnyttävä yrityksiin, minkä vuoksi yrittämisen edellytyksiä on parannettava.

Vuosia sitten päädyin valintojeni viemänä tilanteeseen, jossa itseni työllistäminen onnistui helpoimmin yrittäjäksi ryhtymällä. Itseni työllistäminen oli merkittävä, muttei läheskään ainoa syy yrityksen perustamiseen. Yrityksen perustamisen jälkeen moni asia on mennyt toisin kuin haaveiltiin, ja on päiviä, jotka olisin valmis vaihtamaan pois. Olen kuitenkin kokenut hienoja onnistumisia, ollut tuomassa leipää moneen muuhunkin kuin oman perheeni pöytään, saanut valtavan empiirisen aineiston suomalaisen mikroyrittäjän arjesta sekä kokemuksia, joista on hyötyä missä tahansa työssä.

Yrittäjäksi ja työntekijäksi ryhtyminen on aina valinta. Työttömäksi ryhtyminen ei läheskään aina ole valinta, mutta työttömänä oleminen usein on. Olen elämäni aikana tehnyt töitä, joissa en ole voinut hyödyntää parasta osaamistani tai jotka eivät muuten ole erityisesti innoittaneet. Olen pitänyt niitäkin töitä tärkeinä ja ollut ylpeä siitä, että olen hankkinut elantoni itse.

Pakkoyrittäjyydestä puhuminen on yhtä suuri valhe kuin puhuminen pakkotyöstä silloin, kun ei voi elää omaisuuden tuotoilla tai pääomilla, vaan elanto hankitaan töitä tekemällä.


Aleksi JÄNTTI

Olen pitkälle kaljuuntunut yhteiskunnan moniottelija - ja ehdolla kevään kuntavaaleissa Tampereella. Minusta tuli koululainen vuonna 1981, ansiotyöläinen 1989, aviomies 1995, isä 1997, upseeri 1999 ja osa-aikapoliitikko 2005. Täyspäiväisenä poliitikkona, apulaispormestarina Tampereella, olen ollut vuodesta 2017. Työkokemus sekä julkisella sektorilla että elinkeinoelämässä auttaa suhteuttamaan asioita. Valmistuttuani maanpuolustuskorkeakoulusta upseeriksi työskentelin ensin virkamiehenä puolustusvoimissa. Sen jälkeen toimin yrittäjänä ja työllistäjänä. Myöhemmin yhteyspäällikkönä Suomalaisessa Barona-konsernissa ja pendelöin työpaikalle Tampereelta Helsinkiin. Kansainvälistä työkokemusta minulla on kriisinhallintatehtävistä Kosovosta. Kolmannen sektorin osaamiseni on syntynyt ensin jääkiekon parissa juniorimaalivahtien valmentajana KooVeessa ja Ilveksessä sekä myöhemmin Tampereen Voimistelijoiden puheenjohtajana. Unohtaa ei sovi myöskään vuonna 2007 alkanutta aktiivisuutta kokoomusyhdistysten hallituksissa. Tällä hetkellä toimin Pirkanmaan Kokoomuksen puheenjohtajana. Olen myös Kokoomuksen puoluehallituksen jäsen. Minulla on kolme lasta. Vanhin poikani syntyi vuonna 1997, tytär 1998 ja kuopus 2010. Silmää räpäyttämättä uskallan väittää tietäväni, millaista elämää neljäs sektori elää. Yksin saan aikaan kovin vähän, mutta porukalla häkellyttävän paljon.