Olen tarkkaillut kansainvälistä politiikkaa 40 vuotta ja toiminut Suomessa poliittisena päättäjänä 20 vuotta eri tasoilla. Tein aikoja sitten huomion, että mitä korkeammalla tasolla politiikkaa tehdään, sitä lapsellisempaa se usein on. Kansainvälisen politiikan voimahahmot ovat kuin hiekkalaatikolle eksyneitä pikkulapsia. Kiukuttelevia, toisten omaisuutta hamuavia, riiteleviä jahuomionkipeitä despootteja. Olisi kasvattajalle töitä.
Valtaosassa suomalaisista kunnista politiikka on asukkaiden arkisten asioiden hoitamista. Jos yhdelläkään puolueella ei ole ehdotonta enemmistöä, enemmistöt päätösten taakse syntyvät tapauskohtaisesti ja joskus enemmän asukas- tai kyläyhteisöjä mukaillen kuin eri puolueiden tarkkarajaisesti muodostamina.
Siirryttyäni Lempäälän valtuustosta Tampereelle, huomasin, että puoluepolitiikan merkitys päätöksenteossa kasvoi. Eduskunnassa poliittiset julistukset sen sijaan ovat jo miltei kaikkea toimintaa ohjaava voima. Koska joku on sanonut, että niin on, miltä näyttää, tärkeintä on se, miltä asiat näyttävät.
Se on vahvin, joka hallitsee narratiivia. Pelkästään väitteitä sairaalaverkon lainsäädännöllisestä karsimisesta on tänä syksynä toistettu eduskunnassa piittaamatta vähääkään väitteiden paikkansapitämättömyydestä. Jo natsi-Saksan kansanvalistus- ja propagandaministeri Goebbels valisti, että kun valheen kertoo tarpeeksi monta kertaa, siitä tulee totta. Kansahan uskoo.
Kun tulin politiikkaan, ihmettelin ryhmäpäätösten ideaa. Kokemus on opettanut, että mitä yhtenäisempi ryhmä on, sitä suurempi painarvo sillä on vaikkapa neuvotteluissa. Yhtenäisyyden merkitys korostuu vaalikausien alussa, kun asetelmia ja luottamusta rakennetaan. Myöhemmin totaalisen ryhmäkurin merkitys vähenee.
Ryhmäkuria pidetään ihanteena, jonka rikkoutumista media seuraa eduskunnassa haukan tavoin. Nimen saa lehteen, kun lipeää hallituspuolueiden rintamasta. Muistan 20 vuoden ajalta paikallispolitiikasta vain pari tapausta, joissa valtuustoryhmäni on tehnyt ryhmäpäätöksen. Silti esimerkiksi Tampereella on saatu aikaan päätöksiä, joita on kadehdittu syrjäisiä rannikkoseutuja myöten. Olennaista on ollut varmistaa, että valtakoalitiolla on enemmistö keskeisissä päätöksissä – vaikka sitten opposition tuella.
On inhimillistä ja ymmärrettävää, että jotkin asiat ovat osalle päätöksentekijöistä selvästi vaikeampia kuin toisille. Myös valtakunnan tasolla voitaisiin siis hyvin luopua ehdottomista ryhmäkannoista varsinkin sellaisissa kysymyksissä, joissa panoksena ei ole hallituksen kaatuminen. Koska hallitusrintamasta irtaudutaan joka tapauksessa alvariinsa, olisi perusteltua ottaa käyttöön malli, jossa rajattu äänestäminen muista poiketen olisi hallituspuolueiden kesken sovituin ehdoin luvallista. Samalla median ja opposition kiihko aiheen ympärillä laimenisi ja ryhmädynamiikka sekä hallituksen työrauha paranisivat.
Paikallistasolla päätöksenteossa on minun aikanani nojattu tiedolla johtamiseen. Siinä painotetaan parhaan käytettävissä olevan tiedon merkitystä poliittisten julistusten tai yksittäisten johtajien arvovallan sijaan. Jo kansallisella tasolla alkaa näkyä ministereiden ja hallituksen integriteetin korostaminen.
Pahin tilanne on kuitenkin sellainen, jossa yksi huomionkipeä kansanedustaja ohjaa koko eduskunnan toimintaa. Samojen virheiden toistaminen kaudesta toiseen kielii heikosta johtamiskyvystä. Suuresta salista sekä sosiaali- ja terveysvaliokunnasta omaksutuilla opeilla ei kenenkään soisi johtavan eduskunnassa – eikä etenkään sen ulkopuolella.
Julkaistu Aamulehdessä 29.1. (digi) ja 30.1.2024 (printti)
