Hetki sitten ulko‑ ja turvallisuuspoliittinen keskustelu Suomessa oli harvojen etuoikeus. Vieläpä niin, että harvat olivat suoneet etuoikeuden itse itselleen. On ilahduttavaa, että keskustelu on vapautunut. Lähiviikkoina on tosin tuntunut, että olemme edenneet ojasta allikkoon. Uuden harjoittelu on aina haparointia.

Viime keväänä olin rajaturvallisuuslakiprosessin aikana huolissani, että suomalaisille päättäjille saattaa olla ylivoimaista irtautua pienesti ajattelemisesta, vaikka olemme jo osa järeitä liittokuntia, EU:ta ja Natoa. Yhdessä asiassa osa on kuitenkin hämmästyttävällä nopeudellaomaksunut suurvaltojen tyylin. Ulko- ja turvallisuuspolitiikalla on alettu tehdä sisäpolitiikkaa. 

Valtaosa suomalaisista oli sitä mieltä, että rajaturvallisuuslaki on muotoiltava sellaiseksi, että viranomaisillamme on lain suoja torjuessaan Venäjän hybridioperaatioita myös välineellistetyn maahantulon muodossa.

Toki Suomesta löytyy edelleen myös niitä äänestäjiä, jotka asettavat Venäjän edun muun edelle. Siksi eduskunnassakin on kansanedustajia, jotka halutavat soittaa nimenomaan näitä äänestäjiä hiveleviä säveliä. Silti hämmästyin, kun peräti kaksi puoluetta yhtenäisenä joukkona äänesti rajaturvallisuuslakia vastaan. Toinen kävi peräti some-kampanjan lain kaatamiseksi.

Syksyllä sisäpolitiikan tekeminen ulkopolitiikalla on jatkunut. Kun ministeri tekee päätöksiä, joilla on selvä kytkös ulkopolitiikkaan, myös perusteluiden tulisi olla ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan mukaisia. Kun näin ei tapahdu, syntyy kohu, mitä nimenomaan näytetään tavoitellun.

Pienenä maana Suomi on läpi historiansa joutunut nojaamaan laillisuuteen ja kansainvälisiin sopimuksiin. Suurelta osin niiden ansiosta olemme saaneet säilyttää ensin autonomian ja myöhemmin itsenäisyyden. Oikeuksista on tietenkin pitänyt myös taistella.

Siksi osoittaa historiantuntemuksen ja harkintakyvyn puutetta, kun keskeisessä asemassa oleva poliitikko kyseenalaistaa puheissaan kansainvälisen oikeuden legitimiteetin. Saati, että häpeilemättä toimii sen linjausten vastaisesti.

Kun edellä mainitut sekoilut unohdetaan, luottamukseni Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan on horjumaton. 

Julkaistu Tamperelaisessa 9.10.2024

Kategoriat: Ei kategoriaa

Aleksi JÄNTTI

Olen pitkälle kaljuuntunut yhteiskunnan moniottelija - ja ehdolla kevään kuntavaaleissa Tampereella. Minusta tuli koululainen vuonna 1981, ansiotyöläinen 1989, aviomies 1995, isä 1997, upseeri 1999 ja osa-aikapoliitikko 2005. Täyspäiväisenä poliitikkona, apulaispormestarina Tampereella, olen ollut vuodesta 2017. Työkokemus sekä julkisella sektorilla että elinkeinoelämässä auttaa suhteuttamaan asioita. Valmistuttuani maanpuolustuskorkeakoulusta upseeriksi työskentelin ensin virkamiehenä puolustusvoimissa. Sen jälkeen toimin yrittäjänä ja työllistäjänä. Myöhemmin yhteyspäällikkönä Suomalaisessa Barona-konsernissa ja pendelöin työpaikalle Tampereelta Helsinkiin. Kansainvälistä työkokemusta minulla on kriisinhallintatehtävistä Kosovosta. Kolmannen sektorin osaamiseni on syntynyt ensin jääkiekon parissa juniorimaalivahtien valmentajana KooVeessa ja Ilveksessä sekä myöhemmin Tampereen Voimistelijoiden puheenjohtajana. Unohtaa ei sovi myöskään vuonna 2007 alkanutta aktiivisuutta kokoomusyhdistysten hallituksissa. Tällä hetkellä toimin Pirkanmaan Kokoomuksen puheenjohtajana. Olen myös Kokoomuksen puoluehallituksen jäsen. Minulla on kolme lasta. Vanhin poikani syntyi vuonna 1997, tytär 1998 ja kuopus 2010. Silmää räpäyttämättä uskallan väittää tietäväni, millaista elämää neljäs sektori elää. Yksin saan aikaan kovin vähän, mutta porukalla häkellyttävän paljon.