Sanoi komppanianpäällikkö, kapteeni Kariluoto Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa kannustaessaan miehiään liikkeelle kohtalokkaalla hetkellä.

Kokoomuksesta tuli vuoden 2011 eduskuntavaaleissa maan suurin puolue, ja puheenjohtaja Jyrki Katainen sai tehtäväkseen aloittaa hallitustunnustelut. Ensimmäinen analyysini nähtyäni vaalien tuloksen oli se, ettei kokoomuksen pitäisi lähteä hallitukseen lainkaan. Puolue joutuisi kantamaan vastuun, jonka kansa oli näkemykseni mukaan sälyttänyt sosiaalidemokraattien ja perussuomalaisten harteille. Hallitusneuvotteluista tuli lopulta pitkät sekä monivaiheiset ja hallituksen taipaleesta kivikkoinen.

Hallitusta kokoon parsiessaan Kataisella oli varmasti henkilökohtaisiakin intressejä, mutta pääministerin tehtävän vastaanottaminen oli ennen kaikkea suoraselkäinen ja vastuullinen teko. Oivalsin sen vähitellen. Missä Suomi olisi nyt, jos päähallituspuolueina olisivat olleet mainitut SDP ja PS?

Historia kirjoitetaan, tulevaisuus tehdään. Kuluvan vaalikauden hallitusten suurimpina ongelmina ovat olleet ideologinen hajanaisuus sekä toisistaan liikaa poikkeava logiikka. Tietojen ja havaintojen on täytynyt olla samanlaiset. Olen elämäni aikana hämmästellyt, kuinka samankaltaisia havaintoja elämästä ja yhteiskunnasta taiteilija Juice Leskinen ja minä omilla tahoillamme teimme. Samoista havainnoista vedimme yhtä hämmästyttävän erilaisia johtopäätöksiä sekä elämänvalintoja. Sama ei voi tapahtua hallituksessa, jonka tehtävänä on johtaa Suomea yhteen suuntaan kerrallaan.

Ideologisesti hajanaisen hallituksen riski leijuu taas yllämme. Äänestäjiä kohdatessani olen huomannut, että moni kokoomusta aiemmin äänestänyt epäröi kannassaan. Pääministeripuoluetta pukeutumisesta lähtien voimakkaasti arvostelleen keskustelun jälkeen pidän epäröintiä inhimillisenä. En kuitenkaan halua uskoa, että liian monen epäröinti ja revanssihenki johtaisivat minun näkökulmastani epäloogiseen johtopäätökseen. Mielestäni rohkeasti uudistuva, uudistava ja tavoitteensa avoimesti kertova kokoomus ansaitsee ensimmäisen tai vähintään toisen sijan tulevissa vaaleissa ja Suomi yhtenäisen hallituksen.

Mieluiten näkisin Alexander Stubbin pääministerinä johtamassa Suomen EU-politiikkaa laajaa eurooppalaista verkostoaan hyödyntäen. Talouteen profiloitunut mutta ulkopolitiikassa kokemattoman Juha Sipilän voisi olla valtiovarainministeri, joka vääntäisi taloutemme jengoilleen pieni, optimistisen itsevarma hymykare suupielessään. Lisäksi haaveilen, että ulkoministeriksi nimitettäisiin joku muu kuin Paavo Väyrynen.

Suomi ei ansaitse Kariluodon kohtaloa.


Aleksi JÄNTTI

Olen pitkälle kaljuuntunut yhteiskunnan moniottelija - ja ehdolla kevään kuntavaaleissa Tampereella. Minusta tuli koululainen vuonna 1981, ansiotyöläinen 1989, aviomies 1995, isä 1997, upseeri 1999 ja osa-aikapoliitikko 2005. Täyspäiväisenä poliitikkona, apulaispormestarina Tampereella, olen ollut vuodesta 2017. Työkokemus sekä julkisella sektorilla että elinkeinoelämässä auttaa suhteuttamaan asioita. Valmistuttuani maanpuolustuskorkeakoulusta upseeriksi työskentelin ensin virkamiehenä puolustusvoimissa. Sen jälkeen toimin yrittäjänä ja työllistäjänä. Myöhemmin yhteyspäällikkönä Suomalaisessa Barona-konsernissa ja pendelöin työpaikalle Tampereelta Helsinkiin. Kansainvälistä työkokemusta minulla on kriisinhallintatehtävistä Kosovosta. Kolmannen sektorin osaamiseni on syntynyt ensin jääkiekon parissa juniorimaalivahtien valmentajana KooVeessa ja Ilveksessä sekä myöhemmin Tampereen Voimistelijoiden puheenjohtajana. Unohtaa ei sovi myöskään vuonna 2007 alkanutta aktiivisuutta kokoomusyhdistysten hallituksissa. Tällä hetkellä toimin Pirkanmaan Kokoomuksen puheenjohtajana. Olen myös Kokoomuksen puoluehallituksen jäsen. Minulla on kolme lasta. Vanhin poikani syntyi vuonna 1997, tytär 1998 ja kuopus 2010. Silmää räpäyttämättä uskallan väittää tietäväni, millaista elämää neljäs sektori elää. Yksin saan aikaan kovin vähän, mutta porukalla häkellyttävän paljon.