Aloittaessaan laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan 24.2.2022 Vladimir Kalsarimyrkyttäjä tiesi, kuinka heikko Eurooppa on.
Hetken jo näytti siltä, että yhteenlasketuilla bruttokansantuotteilla ja puolustusbudjeteilla mitaten täysin ylivertainen EU kykenisi laittamaan Venäjän suurvaltapolitiikalle kampoihin. Itsekin hairahduin uskomaan tuohon illuusioon. Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi näytti Euroopan johtajille suuntaa kieltäytymällä amerikkalaisten tarjoamasta kyydistä ja pyytämällä sen sijaan ammuksia, mutta siitä on jo kohta kolme vuotta. Kolme vuotta, jotka EU ja Naton eurooppalaiset jäsenmaat ovat antaneet valua hiekkaan.
Omaa puolustusteollisuutta ei ole kyetty nostamaan vaadittavalle tasolle. Ei tukemaan Ukrainaa riittävästi ja oikea-aikaisesti. Ei edes laatimaan minkäänlaista strategiaa Ukrainan suhteen. On vain odotettu. Vielä sen jälkeenkin, kun näytti todennäköiseltä, että Donald Trump nousee Yhdysvaltain presidentiksi.
Pian on kulunut seitsemän kuukautta siitä, kun Joe Biden ilmoitti vetäytyvänsä USA:n presidenttikisasta. Siinä vaiheessa EU:n olisi kannattanut alkaa varautua erilaisiin skenaarioihin. Tai viimeistään silloin, kun Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi varmistui. Siitä lähtien on istuttu tumput suorina käsien päällä ja odotettu, mitä Trump tekee Ukrainan sodan lopettamiseksi.
Lienee kiistatonta, että Euroopassa ei ole vaivauduttu tekemään minkäänlaisia vaihtoehtotarkasteluja ja niihin perustuvia toimintasuunnitelmia Trumpin johtaman rauhanneuvotteluprosessin ja pöydälle nostettavien ehtojen varalle. Tällä viikolla herättiin tukka pörrössä ja silmät rähmässä kasakan nauruun. Euroopan näyttävimpänä kontribuutioina ovat tähän mennessä olleet joidenkin maaryhmien julkilausumat. Kukin vahvuuksillaan.
Kiroaisin karkeasti, jos olisin feministien kiroiluiltamissa!
Julkaistu Facebookissa 14.2.2025 ja Aamulehden verkossa 16.2. sekä printtilehdessä 17.2.2025
0 kommenttia