Aloittaessaan laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan 24.2.2022 Vladimir Kalsarimyrkyttäjä tiesi, kuinka heikko Eurooppa on.

Hetken jo näytti siltä, että yhteenlasketuilla bruttokansantuotteilla ja puolustusbudjeteilla mitaten täysin ylivertainen EU kykenisi laittamaan Venäjän suurvaltapolitiikalle kampoihin. Itsekin hairahduin uskomaan tuohon illuusioon. Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi näytti Euroopan johtajille suuntaa kieltäytymällä amerikkalaisten tarjoamasta kyydistä ja pyytämällä sen sijaan ammuksia, mutta siitä on jo kohta kolme vuotta. Kolme vuotta, jotka EU ja Naton eurooppalaiset jäsenmaat ovat antaneet valua hiekkaan.

Omaa puolustusteollisuutta ei ole kyetty nostamaan vaadittavalle tasolle. Ei tukemaan Ukrainaa riittävästi ja oikea-aikaisesti. Ei edes laatimaan minkäänlaista strategiaa Ukrainan suhteen. On vain odotettu. Vielä sen jälkeenkin, kun näytti todennäköiseltä, että Donald Trump nousee Yhdysvaltain presidentiksi.

Pian on kulunut seitsemän kuukautta siitä, kun Joe Biden ilmoitti vetäytyvänsä USA:n presidenttikisasta. Siinä vaiheessa EU:n olisi kannattanut alkaa varautua erilaisiin skenaarioihin. Tai viimeistään silloin, kun Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi varmistui. Siitä lähtien on istuttu tumput suorina käsien päällä ja odotettu, mitä Trump tekee Ukrainan sodan lopettamiseksi.

Lienee kiistatonta, että Euroopassa ei ole vaivauduttu tekemään minkäänlaisia vaihtoehtotarkasteluja ja niihin perustuvia toimintasuunnitelmia Trumpin johtaman rauhanneuvotteluprosessin ja pöydälle nostettavien ehtojen varalle. Tällä viikolla herättiin tukka pörrössä ja silmät rähmässä kasakan nauruun. Euroopan näyttävimpänä kontribuutioina ovat tähän mennessä olleet joidenkin maaryhmien julkilausumat. Kukin vahvuuksillaan.

Kiroaisin karkeasti, jos olisin feministien kiroiluiltamissa!

Julkaistu Facebookissa 14.2.2025 ja Aamulehden verkossa 16.2. sekä printtilehdessä 17.2.2025


Aleksi JÄNTTI

Olen pitkälle kaljuuntunut yhteiskunnan moniottelija - ja ehdolla kevään kuntavaaleissa Tampereella. Minusta tuli koululainen vuonna 1981, ansiotyöläinen 1989, aviomies 1995, isä 1997, upseeri 1999 ja osa-aikapoliitikko 2005. Täyspäiväisenä poliitikkona, apulaispormestarina Tampereella, olen ollut vuodesta 2017. Työkokemus sekä julkisella sektorilla että elinkeinoelämässä auttaa suhteuttamaan asioita. Valmistuttuani maanpuolustuskorkeakoulusta upseeriksi työskentelin ensin virkamiehenä puolustusvoimissa. Sen jälkeen toimin yrittäjänä ja työllistäjänä. Myöhemmin yhteyspäällikkönä Suomalaisessa Barona-konsernissa ja pendelöin työpaikalle Tampereelta Helsinkiin. Kansainvälistä työkokemusta minulla on kriisinhallintatehtävistä Kosovosta. Kolmannen sektorin osaamiseni on syntynyt ensin jääkiekon parissa juniorimaalivahtien valmentajana KooVeessa ja Ilveksessä sekä myöhemmin Tampereen Voimistelijoiden puheenjohtajana. Unohtaa ei sovi myöskään vuonna 2007 alkanutta aktiivisuutta kokoomusyhdistysten hallituksissa. Tällä hetkellä toimin Pirkanmaan Kokoomuksen puheenjohtajana. Olen myös Kokoomuksen puoluehallituksen jäsen. Minulla on kolme lasta. Vanhin poikani syntyi vuonna 1997, tytär 1998 ja kuopus 2010. Silmää räpäyttämättä uskallan väittää tietäväni, millaista elämää neljäs sektori elää. Yksin saan aikaan kovin vähän, mutta porukalla häkellyttävän paljon.

0 kommenttia

Vastaa

Avatar placeholder

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *