Kaksi vuotta sitten suomalaisille vakuutettiin pääministerin ilmoituksella, että Suomi on varautunut hyvin koronaan ja sen myötä tuleviin erilaisiin tilanteisiin.

Kuukautta myöhemmin kirjoitettiin historiaa, kun huoltovarmuuskeskuksen varastojen aukeamisen ja rekkarallin piti taata maskien riittävyys. Kesäkuussa 2020 ei suositeltu, että ihmiset käyttäisivät maskeja, syksyllä suositeltiin.

Korona on toivottavasti kohta selätetty, mutta jälkiviisaana on helppo sanoa, että Suomen varautuminen oli heikkoa. Taivastelin eräälle aktiivikenraalille, että on se luojan lykky, että kyseessä oli korona eikä Venäjä. Nyökyttelimme ja pudistelimme päitämme.

Valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon mukaan Suomi säilyttää mahdollisuuden liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä. Ratkaisuja tarkastellaan aina reaaliajassa kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokset huomioiden.

Tilanne Euroopassa ja lähialueellamme Itämerellä on kiristynyt vuodesta 2014 lähtien, kun Venäjä liitti Krimin itseensä ja valtasi Itä-Ukrainan.

Vain tyhmä tai patologinen valehtelija voi hyvällä omallatunnolla väittää, että Putinin hallinto on osoittanut epäluotettavuutensa vasta nyt.

Nato-optio on ollut kirjattuna selontekoihimme jo pitkään. Poliitikoilla on ollut vuosia aikaa varautua eri skenaarioihin – tai käydä edes keskustelua mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Mitään ei ole tehty. Olemme taas tulleet yllätetyiksi housut nilkoissa.

Ketteryyden tulisi lukeutua pienen maan vahvuuksiin, mutta suomalaisten poliitikkojen ja viranhaltijoiden ominaispiirteeksi näyttää muodostuneen kompastelu omiin jalkoihin. Lakia luetaan etsien pykäliä ja tulkintoja, joiden perusteella kansakunnalle välttämättömiin toimiin ei voitaisi ryhtyä. Toimintatapaa voi rehellisesti sanoa vastuun pakoiluksi.

Nato-ratkaisun reaaliaikainen tarkastelu on osoittautumassa tapahtumasarjaksi, jossa päättäjät odottelevat puoluekokouksia, jotta jäsenet kertoisivat, mitä mieltä johto on.

Hidastelu Nato-kysymyksessä saattaa maamme suureen vaaraan. Voiko todella olla niin, että valtiojohdon varautuminen osoittautuu illuusioksi tälläkin kertaa!?

Ei riitä, että kansan enemmistö on Nato-jäsenyyden kannalla. Päättäjien päättämättömyys saattaa johtaa siihen, että suomalaisten luottamus petetään jo toisen kerran kahden vuoden sisällä.

Upseereiden ottaminen mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun saattaisi olla perusteltua, sillä kolmanteen virheeseen ei ole varaa. Suomalaiset eivät halua herätä kasakan nauruun.

Julkaistu siistittynä Helsingin Sanomissa 13.3.2022

Kategoriat: Ei kategoriaa

Aleksi JÄNTTI

Olen pitkälle kaljuuntunut yhteiskunnan moniottelija - ja ehdolla kevään kuntavaaleissa Tampereella. Minusta tuli koululainen vuonna 1981, ansiotyöläinen 1989, aviomies 1995, isä 1997, upseeri 1999 ja osa-aikapoliitikko 2005. Täyspäiväisenä poliitikkona, apulaispormestarina Tampereella, olen ollut vuodesta 2017. Työkokemus sekä julkisella sektorilla että elinkeinoelämässä auttaa suhteuttamaan asioita. Valmistuttuani maanpuolustuskorkeakoulusta upseeriksi työskentelin ensin virkamiehenä puolustusvoimissa. Sen jälkeen toimin yrittäjänä ja työllistäjänä. Myöhemmin yhteyspäällikkönä Suomalaisessa Barona-konsernissa ja pendelöin työpaikalle Tampereelta Helsinkiin. Kansainvälistä työkokemusta minulla on kriisinhallintatehtävistä Kosovosta. Kolmannen sektorin osaamiseni on syntynyt ensin jääkiekon parissa juniorimaalivahtien valmentajana KooVeessa ja Ilveksessä sekä myöhemmin Tampereen Voimistelijoiden puheenjohtajana. Unohtaa ei sovi myöskään vuonna 2007 alkanutta aktiivisuutta kokoomusyhdistysten hallituksissa. Tällä hetkellä toimin Pirkanmaan Kokoomuksen puheenjohtajana. Olen myös Kokoomuksen puoluehallituksen jäsen. Minulla on kolme lasta. Vanhin poikani syntyi vuonna 1997, tytär 1998 ja kuopus 2010. Silmää räpäyttämättä uskallan väittää tietäväni, millaista elämää neljäs sektori elää. Yksin saan aikaan kovin vähän, mutta porukalla häkellyttävän paljon.

0 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.