Pakon edessä Suomessa on käynnistynyt suhteellisen avoin turvallisuuspoliittinen keskustelu, jossa vilahtelee myös mahdollinen Nato-jäsenyys. Näyttää siltä, että moni suomalainen pitää sotilasliittoon kuulumista suurimpana turvallisuusuhkanamme. Negatiivinen suhtautuminen Natoon ja Nato-jäsenyyteen johtuu siitä, että valtaosa suomalaisista ei tiedä, mikä Nato on. Toisaalta valtiojohtomme on viime vuosiin asti – joko suoraan tai epäsuorasti – vastustanut Nato-jäsenyyttä. Ensimmäinen syy johtuu pitkälti jälkimmäisestä.

Suomalaisia on johdettu harhaan mm. seuraavalla kolmella väittämällä: (1) Nato toteuttaa vain Yhdysvaltojen tahtoa, (2) Naton jäsenmaana Suomi joutuisi sotimaan ties missä alempiarvoisissa maissa ja (3) Naton jäsenenä Suomi muodostaisi niin suuren uhan Venäjälle, että maat ilman muuta ajautuisivat sotilaalliseen konfliktiin. Onhan Venäjä jo nyt selvästi ilmaissut vastustavansa Suomen jäsenyyttä sotilasliitossa.

Naton päätöksenteossa pyritään neuvottelemalla saamaan sellainen ratkaisu, johon kaikki voivat yhtyä. Päätökset tehdään siis yksimielisesti, mutta jäsenmaa voi halutessaan vetäytyä päätöksenteosta. USA:lla ei ole päätäntävaltaa yli muiden jäsenmaiden.

Kun Nato on tehnyt päätöksen esimerkiksi jonkin operaation aloittamisesta, kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti, osallistuuko se operaatioon vai ei. Suomea ei siis voida pakottaa osallistumaan yhteenkään operaatioon. Olemme kuitenkin jo nyt osallistuneet Nato-operaatioihin esim. Kosovossa ja Afganistanissa.

Venäjä ei vastusta Suomen Nato-jäsenyyttä siksi, että Suomi muodostaisi sille jäsenyyden myötä aiempaa suuremman uhan, vaan siksi, että jäsenyys rajoittaisi Putinin toiminnanvapautta Georgiasta 2008 alkaneen kehityskulun edetessä. Jos Suomi halutaan nähdä uhkana, niin EU-jäsenyys ja länsimainen ajattelutapa riittävät. Venäjä liitti Krimin itseensä ja miehittänee lähiaikoina ainakin Ukrainan itäosat. Putinin pyrkimykset eivät rajoitu Ukrainaan, vaan Neuvostoliiton ja sitä edeltäneen Venäjän imperiumin kokoon kursiminen tulee jatkumaan. Suomi ei varmasti ole seuraavana tavoitelistalla mutta jonossa kuitenkin.

Ukraina ei muodosta Venäjälle sotilaallista uhkaa, mutta sillä on strategisesti tärkeä asema. Niin on Suomellakin. Ukraina ei ole EU-maa eikä kuulu Natoon. Siksi siitä on ollut käytännöllistä aloittaa. Putinin häikäilemätön toiminta jatkuu niin kauan, kunnes syntyy ensimmäinen venäläisten näkökulmasta varteenotettava sotilaallinen välienselvittely. Sen jälkeen pysähdytään tekemään uusi tilanteenarvio ja pyrittäneen jatkamaan kohti etukäteen asetettua strategista tavoitetta. Naton peruskirjan 5. artiklan mukaisten turvatakuiden käytännön merkitys tultaneen testaaman lähivuosina ensimmäisen kerran sotilasliiton historiassa.

Vielä 90-luvulla puhuin vankasti sotilaallisen liittoutumattomuuden puolesta. Sen jälkeen olen haparoinut kannassani, mutta suhtautunut Suomen Nato-jäsenyyteen varovaisen myönteisesti. Ukrainan kriisin etenemistä tarkkailtuani en enää epäröi: Suomen tulisi olla sotilasliiton jäsen. Valitettavasti lienemme jo myöhässä. Vähintään meidän tulisi päästä sopimukseen, jolla taataan kriittisten asejärjestelmiemme huoltovarmuus sellaisissakin tilanteissa, joissa Nato-mailla on kysyntää samoista tarvikkeista.

Mikäli Suomi vielä ehtii Natoon, lainsäädännöllä on varmistettava kaksi asiaa: (1) yksikään suomalainen aktiivisotilas tai reserviläinen ei joudu vastentahtoisesti kriisinhallinta- tai sotilastehtäviin Suomen rajojen ulkopuolelle ja (2) yleinen asevelvollisuus säilytetään.

Kansainvälistä politiikkaa lapsuudesta saakka tarkkailleena ja lähihistoriaamme pintaraapaisun verran perehtyneenä huomaan, kuinka paljon nykyisessä turvallisuustilanteessamme on 1930-luvun piirteitä. Samalla äimistelen sitä, että tilanteeseen suhtautumisessa on samanlaista sinisilmäisyyttä.

Luokitellessasi minua höyrypääksi tee listaa faktoista, jotka todistavat näkemystäni vastaan. Moskovassa ajattelu rakentuu aivan toisenlaisten asioiden varaan kuin Washingtonissa, Lontoossa, Pariisissa, Berliinissä – tai Helsingissä. Ei siellä Valion maitoa mietitä.


Aleksi JÄNTTI

Olen pitkälle kaljuuntunut yhteiskunnan moniottelija - ja ehdolla kevään kuntavaaleissa Tampereella. Minusta tuli koululainen vuonna 1981, ansiotyöläinen 1989, aviomies 1995, isä 1997, upseeri 1999 ja osa-aikapoliitikko 2005. Täyspäiväisenä poliitikkona, apulaispormestarina Tampereella, olen ollut vuodesta 2017. Työkokemus sekä julkisella sektorilla että elinkeinoelämässä auttaa suhteuttamaan asioita. Valmistuttuani maanpuolustuskorkeakoulusta upseeriksi työskentelin ensin virkamiehenä puolustusvoimissa. Sen jälkeen toimin yrittäjänä ja työllistäjänä. Myöhemmin yhteyspäällikkönä Suomalaisessa Barona-konsernissa ja pendelöin työpaikalle Tampereelta Helsinkiin. Kansainvälistä työkokemusta minulla on kriisinhallintatehtävistä Kosovosta. Kolmannen sektorin osaamiseni on syntynyt ensin jääkiekon parissa juniorimaalivahtien valmentajana KooVeessa ja Ilveksessä sekä myöhemmin Tampereen Voimistelijoiden puheenjohtajana. Unohtaa ei sovi myöskään vuonna 2007 alkanutta aktiivisuutta kokoomusyhdistysten hallituksissa. Tällä hetkellä toimin Pirkanmaan Kokoomuksen puheenjohtajana. Olen myös Kokoomuksen puoluehallituksen jäsen. Minulla on kolme lasta. Vanhin poikani syntyi vuonna 1997, tytär 1998 ja kuopus 2010. Silmää räpäyttämättä uskallan väittää tietäväni, millaista elämää neljäs sektori elää. Yksin saan aikaan kovin vähän, mutta porukalla häkellyttävän paljon.

0 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *