Nyt se sitten koittaa. Totuuden hetki. En ole levoton. Enemmänkin kevyen jännittynyt ja luottavainen. Raskas vaalirumba on viimeistä silausta vaille takana ja sisällä tunne, että onnistuin. Vaalit ovat kuitenkin vaalit. En kuvittele mitään. Enemmänkin haaveilen.

Tyynen ja harkitsevan rauhallisen ; ) ulkokuoreni alla olen yllättynyt monesta asiasta kampanjan aikana. Ensimmäiseksi minut yllätti se, kuinka hyväksyvästi valtaosa ihmisistä suhtautui minuun, vaaliesitettä tyrkyttävään poliitikkoon. Yhteen niistä roistoista.

Toinen yllätys oli se, kuinka vähän polemiikkia aiheutti Portugalin kaatuminen muiden EU-maiden armoille. Ehkä pahin höyry vakausrahaston, lainojen ja tukien osalta päästettiin heti ehdokkaiden jalkauduttua kentälle. Vai ymmärsivätkö ihmiset lopulta vakausrahastojen tärkeyden Suomen näkökulmasta?

Positiivisin yllätys on ollut se, kuinka paljon olen saanut positiivista palautetta sekä kasvotusten, että sähköisten viestimien välityksellä. Olen joskus haaveillut, että voisin olla edes päivän naisena. Auttaisi ymmärtämään. Vaalikampanjoiden aikana tunnetila vaihtelee hyvinkin nopeasti positiivisesta innostuksesta epätoivon ja masennuksen aaltoihin: kuka minua äänestäisi. Eräässä paneelissa totesinkin, että olen ollut naissimulaattorissa. Sekä saamani palautteen määrä että laatu ovat antaneet valtavasti potkua kampanjointiin. Kiitos joka ainoalle, joka on vaivautunut antamaan palautetta.

Olen kiitollinen myös saamastani negatiivisesta palautteesta. Onnellinen olen siitä, että se on ollut todella vähäistä. Yksi on arvostellut kotisivujeni typeriä tekstikömmähdyksiä ja toinen sitä, etten ole – syystä tai toisesta – vastannut hänen kysymykseensä sähköpostin välityksellä. Joku haukkui röyhkeäksi ja kehotti haistamaan naisen sukuelintä. En ole vielä ehtinyt. Toivon, että annatte negatiivista palautetta myös jatkossa silloin, kun siihen on mielestänne aihetta. Se pitää jalat maassa ja toimii kehittymisen moottorina.

Tänään en enää kampanjoi aktiivisesti, vaikka joku saattaa minut vielä jossain bongatakin. KIITOS joka ainoalle, joka on vaivautunut kirjoittamaan numeron 87 äänestyslipukkeeseen! Kiitos jokaiselle, joka on osallistunut kampanjaan esitteitä jakamalla, suosittelemalla tai palautetta antamalla!

Illalla paljastuu, millaisen eduskunnan Suomen kansa on valinnut hoitamaan maan asioita tulevien neljän vaikean vuoden ajaksi.

Aleksi vaikenee – mutta vain hetkeksi.


Aleksi JÄNTTI

Olen pitkälle kaljuuntunut yhteiskunnan moniottelija - ja ehdolla kevään kuntavaaleissa Tampereella. Minusta tuli koululainen vuonna 1981, ansiotyöläinen 1989, aviomies 1995, isä 1997, upseeri 1999 ja osa-aikapoliitikko 2005. Täyspäiväisenä poliitikkona, apulaispormestarina Tampereella, olen ollut vuodesta 2017. Työkokemus sekä julkisella sektorilla että elinkeinoelämässä auttaa suhteuttamaan asioita. Valmistuttuani maanpuolustuskorkeakoulusta upseeriksi työskentelin ensin virkamiehenä puolustusvoimissa. Sen jälkeen toimin yrittäjänä ja työllistäjänä. Myöhemmin yhteyspäällikkönä Suomalaisessa Barona-konsernissa ja pendelöin työpaikalle Tampereelta Helsinkiin. Kansainvälistä työkokemusta minulla on kriisinhallintatehtävistä Kosovosta. Kolmannen sektorin osaamiseni on syntynyt ensin jääkiekon parissa juniorimaalivahtien valmentajana KooVeessa ja Ilveksessä sekä myöhemmin Tampereen Voimistelijoiden puheenjohtajana. Unohtaa ei sovi myöskään vuonna 2007 alkanutta aktiivisuutta kokoomusyhdistysten hallituksissa. Tällä hetkellä toimin Pirkanmaan Kokoomuksen puheenjohtajana. Olen myös Kokoomuksen puoluehallituksen jäsen. Minulla on kolme lasta. Vanhin poikani syntyi vuonna 1997, tytär 1998 ja kuopus 2010. Silmää räpäyttämättä uskallan väittää tietäväni, millaista elämää neljäs sektori elää. Yksin saan aikaan kovin vähän, mutta porukalla häkellyttävän paljon.