Nato ei lähetä sotilaita Ukrainaan ennen rauhaa tai YK:n mandaattia, mutta osa länsimaista tullee lähettämään joukkoja omissa nimissään jo sodan aikana.

Ukraina ei ole Naton jäsen ja liittouma puolustaa vain jäsenmaitaan. On vaikea kuvitella, että Vladimir Kalsarimyrkyttäjää liehittelevä Unkarin pääministeri Orbán suostuisi Nato-joukkojen lähettämiseen Ukrainaan. Yksikin maa voi estää operaation, sillä puolustusliitossa päätökset edellyttävät yksimielisyyttä. Ruotsin jäsenyysprosessi on havainnollistanut tähän liittyvää problematiikkaa.

Ranskan presidentti Macron peittelee sitä, että maa on tukenut Ukrainaa hävettävän vähän suhteessa bruttokansantuotteeseensa ja vaikkapa Viroon. Siksi hän järjesti helmikuussa kokouksen, jonka muistettavimmaksi anniksi jäänee hänen lausuntonsa, jonka mukaan maajoukkojen lähettämistä Ukrainaan ei tulisi poissulkea. Saman tien moni länsijohtaja kuitenkin sulki oven maansa osalta ja syyllistyi samaan strategiseen virheeseen, jonka Yhdysvaltain presidentti Biden teki jo ennen sotaa. 

On typerää ilmoittaa etukäteen, millaisia keinoja ei ainakaan aio käyttää. Se lisää vastapuolenitsevarmuutta ja toiminnanvapautta. Jokainen heikkouden osoitus Venäjän edessä on ollut eskalaatio.Onneksi moni hölmö julistus on sodan kuluessa unohdettu ja Euroopassa kuultu myös joukkojen lähettämistä tukevia kannanottoja.

Jos oteta lukuun poliittisen päätöksenteon sietämätöntä vaikeutta ja tarkastellaan asiaa vain eettismoraalisesta näkökulmasta, esimerkiksi suomalaisten joukkojen lähettäminen Ukrainaan olisi paljon perustellumpaa kuin aikanaan Afganistaniin. Ero on toki siinä, että Afganistanin operaatio perustui YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaan ja sellaista ei Ukrainan rauhanprosessiin saada. Venäjä voi neuvoston pysyvänä jäsenenä estää sen veto-oikeudellaan.

Kun länsi alkaa virallisesti lähettää maajoukkoja Ukrainaan, niitä ei lähetetä taistelutoimiin eikä etenkään hyökkäyksellisiin operaatioihin. Joukkoja voidaan käyttää koulutukseen, huollon ja logistiikantukemiseen, Ukrainan hallussa olevien alueiden turvallisuuden varmistamiseen ja esimerkiksi Valko-Venäjältä tulevan hyökkäysuhan minimoimiseen. Tällainen operaatio antaa ukrainalaisille henkisen piristysruiskeen ja vapauttaa omia yksiköitä miehitettyjen alueiden takaisin valtaamiseen.

Ukrainan on voitettava sota ja maan on itse määriteltävä, milloin se on valmis rauhanneuvotteluihin. Venäjä taipuu neuvotteluihin vain pakon edessä tai saavuttaessaan niin edullisen asetelman, että se voi sanella ehdot. Se, että Ukrainassa on uskottava määrä länsimaisia joukkoja, edesauttaa rauhanneuvotteluiden aloittamista realistisista lähtökohdista. Länsijoukot toimivat Ukrainalleturvatakuuna Venäjän tulevilta koiruuksilta sekä Venäjälle osoituksena siitä, ettei se voi vallata Ukrainaa ja voittaa sotaa.

Ukrainan tie Natoon on lyhyempi kuin Euroopan Unioniin. On siis luontevaa, että Nato-maiden joukkojajää maahan pysyvästi rauhanteon jälkeen, vaikka ne eivät silloinkaan toimisi liittokuntana. Viime aikoinalänsimaat ovat epäonnistuneet siinä, kuinka päättää kunniakkaasti operaatiot, joihin on rinta kaarellarynnätty. Ukrainassa tällaista ongelmaa ei tule, sillä ukrainalaiset haluavat oikeusvaltion ja vapaandemokratian – olla yksi meistä.

Juuri siksi Ukraina ei saa jäädä yksin. Mitä nopeammin länsi lähettää Ukrainaan joukkoja sitä parempi.Demokraattisten ja autokraattisten valtioiden kamppailussa länsimaiden on tuettava rohkeasti niitä, jotka omatoimisesti kurottavat kohti demokratiaa.


Aleksi JÄNTTI

Olen pitkälle kaljuuntunut yhteiskunnan moniottelija - ja ehdolla kevään kuntavaaleissa Tampereella. Minusta tuli koululainen vuonna 1981, ansiotyöläinen 1989, aviomies 1995, isä 1997, upseeri 1999 ja osa-aikapoliitikko 2005. Täyspäiväisenä poliitikkona, apulaispormestarina Tampereella, olen ollut vuodesta 2017. Työkokemus sekä julkisella sektorilla että elinkeinoelämässä auttaa suhteuttamaan asioita. Valmistuttuani maanpuolustuskorkeakoulusta upseeriksi työskentelin ensin virkamiehenä puolustusvoimissa. Sen jälkeen toimin yrittäjänä ja työllistäjänä. Myöhemmin yhteyspäällikkönä Suomalaisessa Barona-konsernissa ja pendelöin työpaikalle Tampereelta Helsinkiin. Kansainvälistä työkokemusta minulla on kriisinhallintatehtävistä Kosovosta. Kolmannen sektorin osaamiseni on syntynyt ensin jääkiekon parissa juniorimaalivahtien valmentajana KooVeessa ja Ilveksessä sekä myöhemmin Tampereen Voimistelijoiden puheenjohtajana. Unohtaa ei sovi myöskään vuonna 2007 alkanutta aktiivisuutta kokoomusyhdistysten hallituksissa. Tällä hetkellä toimin Pirkanmaan Kokoomuksen puheenjohtajana. Olen myös Kokoomuksen puoluehallituksen jäsen. Minulla on kolme lasta. Vanhin poikani syntyi vuonna 1997, tytär 1998 ja kuopus 2010. Silmää räpäyttämättä uskallan väittää tietäväni, millaista elämää neljäs sektori elää. Yksin saan aikaan kovin vähän, mutta porukalla häkellyttävän paljon.